Kisko-Seura - Näyttely - Harharetkiä

Näyttely 2007 "Harharetkiä"

Kiskon Kivimakasiinin kesän 2007 näyttely keskittyy ”Troija” teemaan ja on avoinna yleisölle 16.6. - 12.8.2007 tiistaista sunnuntaihin klo 12 - 17. Avajaiset järjestetään 15.6.2007 klo 18.

Esillä on teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Eeva-Kaisa Ailus, Tiina Harjola, Hannu Hakanen, Hannu Hurme, J.O. Mallander, Maarit Mäkelä, Taina Pailos ja Rita Rauteva-Tuomainen.

Näyttelyssä on myös esillä Troijan hevonen -suunnittelukilpailun voittajatyö, Esko Lahdenmäen hevonen jatulintarhoineen, josta Matti Seisto on tehnyt esillä olevan pienoismallin. Lisäksi esillä on Esko Lahdenmäen, Miro Lahdenmäen ja Jaana Shelbyn tekemä Troija-aiheinen multimediaesitys.

Liput: aikuiset 4 e, koululaiset ja opiskelijat 2 e, lapset ilmaiseksi.
Tiedustelut näyttelyn aukioloaikoina puh 02-739 1353.

Näyttelyyn on lyhyt matka esimerkiksi Fiskarsin näyttelystä n. 30 km.

Kivimakasiini,
Toijantie 14, 25460 KISKO.

Katso karttaa.

Bussiyhteys Helsingistä: Hki-Taalintehdas klo 14.00, perillä Kiskon Toijassa 15.45.

Takaisin Helsinkiin: Taalintehdas-Hki bussi Toijasta 16.40.

Tarmo Hakala

Harharetkistä

Tänä kesänä tehdään harharetkiä, etsitään myyttejä ja sitä mikä on myyttien takana. Myytti on paikka; siinä kohtaavat monet asiat, monet langat solmiutuvat yhteen ja muodostavat kudelman joka muuttuu katsojan silmissä toiseksi.

Myytti on kertomus, josta sen kertojat muokkaavat uuden kertomuksen, yhtä toden kuin se ensimmäinen tapahtuma, josta myytti alkoi rakentua. On kysymys matkasta, hedelmällisestä harhailusta toden ja unen monipolvisessa maailmassa.

Kahdeksan tapaa luoda maailma uudelleen, kahdeksan tapaa olla rohkea purjehtija uusilla merillä. Tervetuloa tuulten ja merivirtojen vietäväksi.

Kiitos kaikille näyttelyyn osallistuville taiteilijoille.

.

Eeva-Kaisa Ailus

Levitän
kankaalle
seinän värin.
Maalaan sille
seireenin varjon.
Laulan lyijykynälläni
uuden laulun.

Hannu Hakanen

Tapani lähestyä kuvantekoa on empiirinen, jossa voi käyttää kaikkia viittä aistia. Olisikohan ihmisen kuudes aisti kokemus ajasta. Tehdessä aistimukset yhdistyvät mielikuvissa sävellyksen partituurin sovituksen lailla.

Maalauksen lähtökohtana on kokemus ajassa, paikassa. Lopullisessa työssä sitä kokemusta ei ole olemassa muualla kuin siinä kankaalla ja maalauksesta tulee objekti.

Hannu Hurme

”Sic tarnsit gloria mundi”, näin katoaa mainen loisto. Tämän nimen annoin taulusarjalle, vaikka alkujaan ajattelin sen olevan Troijan tuho. Niin tai näin, ihmiskunnan historia on paljolti juuri tuhon, sodan ja terrorismin historiaa, ja rumba jatkuu, kuten hyvin tiedämme. Melkoista harharetkeä on tämä mainen vaelluksemme. Kreikan mytologiasta löytyy myös tarina Pandorasta, joka myytin mukaan oli maailman ensimmäinen nainen. Uteliaisuudessan hän avasi Epimetheuksen jumalilta saaman lippaan, jolloin kaikki maailman vitsaukset pääsivät maailmaan, lippaan tyhjennyttyä jäi pohjalle vain toiovo.

Elikkä toivoa on edelleen ihmiskunnalla, ties vaikka selviäisimme loputtomasta harharetkestämme.

”Aniara” taulua maalatessani en oikein tiennyt mitä tein. Olin tehnyt kankaalle jo parikin yritystä, mutta en saanut sitä toimimaan. Sitten tuli mieleen ihmiskunnan karkumatka saastuneesta maasta kohti Marsia. Harry Martinsonin upea runoelma, tai kuten suomentaja Aila Meriluoto sitä luonnehtii ” katsaus ihmiseen tilassa ja ajassa”, on pitkään minua kiehtonut. Asteroideja väistellessään alukset vaihingoittuvat ja syöksyvät kohti Lyyran tähdistöä. Mystinen Miima-tietokone puuttuu peliin suggeestiivisine muistikuvineen kadotetusta maailmasta, joihin matkustajat pakenevat unelmineen.

Miima kuitenkin hajoaa ja sen lopullinen sammuminen merkitsee yhteisön lopun alkua.

Harry Martinson 1904 – 1978 oli ruotsalainen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1974 yhdessä Eyvind Johansonin kanssa. Hänen tunnetuin työnsä on runoelma Aniara 1956. Aniarasta on sävelletty ooppera.

J.O. Mallander

Mielenkiintoinen asia kenen tahansa elämässä on kuinka tietyt ilmiöt, tapahtumat ilmaantuvat uudelleen ja uudelleen kokemuspiiriimme; ei ihan samanlaisina , mutta ikään kuin todellisempana ja merkityksellisempänä jokaisena kertana. Mikä tässä tapahtumisessa on syy, mikä seuraus on miettimisen arvoinen asia. Kuten se kuinka paljon ihminen ohjelmoi elämäänsä tietyille kokemuksille, jotka sitten toistuvat eri muunnelmina läpi elämän. Taiteilijan täytyy miettiä tekemisiään, koska varmasti palaa aikaisempiin teemoihinsa.

Viime vuosina olen keskittynyt valokuviini. Kypsässä iässä on mukavaa käydä elämäänsä läpi ja katsoa mikä eri vaiheissa tuntui mielenkiintoiselta ja miltä se tuntuu nyt, ikään kuin kaksois-valotuksena. Aloitin matkani taiteen maailmassa 60-luvun alussa valokuvauksella. Yritin löytää oman yhtälöni siihen kuinka olla mukana maailmassa luontevasti ja mukavasti, mahdollisimman aidosti ja avoimesti joutumatta kulttuurikonventioiden vangiksi tai “systeemin pelleksi”. Siihen valokuvaus oli hyvä väline. Löysinkin pian tavan olla mukana taiteessa mielenkiintoisella tavalla ja omalla tyylillä. Niinpä valokuvasin paljon kuohuvalla 60-luvulla.

Ammattilaista minusta ei kuitenkaan tullut, mutta Elonkorjaajien piirissä tietty amatöörimäisyys oli OK, rento tapa olla mukana kuvioissa. Voi sanoa Ilkka- Juhani Takalo-Eskolaa lainaten “taide niin kuin rakkauskin elää amatöörien varassa”. Amatööri on henkilö, joka ei edes kuvittele olevansa alansa ammattilainen tai spesialisti, mutta pitää siitä mitä tekee. Tuosta asenteesta tuli meille eräänlainen credo 70-luvulla, kun taide Suomessa muuten oli järjestäytymässä ammatillisesti ja poliittisesti.

Valokuvissani tavoittelin tiettyä avointa valppautta, jonka varassa saattoi tallentaa merkityksellisiä hetkiä elämän virrassa. Yritin pitää kaiken mahdollisimman yksinkertaisena ja vapaana henkilökohtaisista pyrkimyksistä, vähän Andy Warholin tapaan ja Fluxuksen tyyliin. En halunnut sovittaa kuvieni kohteita omiin ennakoasenteisiini sopiviksi enkä halunnut manipuloida kuviani myöhemminkään. Tavoittelin suoraa suhdetta todellisuuteen, välitöntä merkityksellisyyttä.

Varhaisimmasta tuotannostani valokuvat karhunpennusta ovat tunnetuimpia. Sarja on kuvattu 1971 jolloin olin kesä-töissä Pyhätunturilla palovartijana.. Setäni Gösta oli asettunut Lappiin ja hoiti pientä hotellitoimintaa tunturin juurella. Hän järjesti myös karhunmetsästyksiä. Sinä kesänä pihalla oli karhunpentu Nalle.. Nalle oli hotellin maskotti turistien iloksi. Sen touhuaminen vangitsi myös minun mieleni. Otin filmirullallisen kuvia sen liikkeistä ja leikeistä. Ensimmäisen otoksen esittelin Elonkorjaajien näyttelyssä Kluuvin galleriassa 1971. Nalle oli julisteen katseenvangitsija. Nalle on ollut mukana monessa näyttelyssä sen jälkeenkin; siitä tuli eräänlainen toteemieläin.

Uutta merkitystä kuva sai kaksikymmentä vuotta myöhemmin kohdatessani elävän karhun Kiskon metsissä. Se on yksi elämäni omalaatuisimpia tapahtumia. Jälkeenpäin mietin elämäni karhun tapaamisia vielä kertaalleen ymmärtääkseni paremmin mitä tuo kohtaaminen merkitsi tai sinetöi.

Varhaisin kokemukseni on lapsuudesta: äiti lauloi usein tarinaa Mors Lilla Ollesta, joka käveli metsässä posket punaisena ja huulet mustikoista sinisenä. Kun hän kohtasi karhun, hän ei pelästynyt, vaan tarjosi sille mustikoita, halusi olla sen ystävä. Mors Lilla Olle ihmetteli kovasti kun karhu pelästyi ja juoksi pois.

Karhu palasi elämääni viisikymmentä vuotta myöhemmin - elävänä. Eikö olekin ihmeellistä?

Maarit Mäkelä

Myytit ovat kaiken kertomisen arkkityyppejä. Ne ovat kertomuksia, joiden avulla on selitetty keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa. Samalla kun myytit kertovat menneestä, kertovat ne myös tulevasta - kuvitteellisesta todellisuudesta, joka luo rakennetta ympärillä vallitsevaan epäjärjestykseen kertojan näkökulmasta käsin.

Länsimaiset mytologiat pohjautuvat suurelta osin antiikin Kreikan ja Rooman moninaisiin traditioihin. Tarinat suuresta Troijan sodasta ja sitä seuranneista Odysseuksen harharetkistä ovat meille kaikille tuttuja kertomuksia. Vaikka näiden tarinoiden keskeinen hahmo on mies, on naisilla näissä kertomuksissa keskeinen rooli. He ovat kolme jumalatarta (Hera, Athene ja Artemis) joiden keskinäinen kilpailu kauneudesta johti sotaan; he ovat myös jumalattaria tai noitia (Kirke) jotka Odysseus kotimatkallaan tapasi; he ovat niin ikään puolisoita (Helena ja Penelope) jotka toimivat mytologian keskeisten tapahtumien käynnistäjinä.

Savikuvissani myyttiset naishahmot pohtivat omaa rooliansa tässä elämässä. Historian sivuilta lainatut kulttuuriset (nais)kuvat on painettu märälle punasavelle serigrafiatekniikan avulla. Savikuvien uudet kompositiot, viivat ja värjätyt savilietteet kiinnittyvät lopullisesti osaksi keraamista pintaa polttoprosessin aikana. Näin savikuvat esittävät kulttuurisesti tuttuja, mutta samalla liikkuvia, alati uudistuvia naise(ude)n arkkityyppejä.

Rita Rauteva-Tuomainen

Näissä teoksissa olen käyttänyt arkipäiväisiä tuotteita kuten nappeja, hakasia ja kumilenkkejä.
 
Sydämet
Muistelen laulua-" ja hän ompeli sen kiinni"..miten sydän ja tunteet reagoivat, kuinka kestävää "ommel" on, ovatko arpikudokset tärkeitä, kuinka sydän kestää.
 
Kumilenkit
Kumilenkillähän on elämässämme monen monta tehtävää. Mitä tapahtuu kun käytämmekin sitä aivan toisella tavalla?
Kutoessani se on joutunut näyttämään elastisuutensa, asettumaan näytteille: mitä katsoja ajattelee?
 
Hakaset
Hakaset ovat piilossa oleva asusteen osa. Nainen tapailee niitä päivittäin pukeutuessaan ja riisuutuessaan. Minkälainen on hakasen muoto, voisiko sillä olla osuutta muodon kanssa?
 
Totta, kaikkea tekemistäni yhdistää rakkaus, naiseus, "kaiken se antaa, kaiken se kestää". Lähestyn näillä teoksilla aihetta "leikkisästi",

Taina Pailos

Jos
harhailu onkin ainoa, suorin tie etsijän päämäärään...
Tie, tie-to, tie on aina rajallinen,
tietämättömyys, tiettömyys, aava, avoin, rajaton.


Antautuminen, syvyyksiin piirretty kartta.
Vaivihkaisen laulun viittoma polku.
Unohtamisen kultainen kerä.


Määränpään kadottaminen.
Kompastuminen ankkuriköyteen.
Umpilahtien päätön kierto...


Sumuisen aamun kahvinporojen itsestäänselvä punainen lanka. Narukerä.


Arvaamattomien merivirtojen imu,
ainoana karttana uniajan muistinkuljettama kertomus.


Päätös, jota ei tehdä, syntyy salaa,
Hämäräntie.


Toisuus, tie-toisuus.
Taivaanlaen viitat!
ääri,
Kaikenrajaavameri, Okeanos


Kun alkaa sarastaa
löytää aamu meidät.




Päämäärä (Hannu Salakka)


Vaikka ei ole koskaan sitä nähnyt,
ei koskaan siitä kuullut,
ei lukenut siitä mistään
vaikka kukaan ei tunne asiaa
vaikka ei usko koskaan löytävänsä
eikä edes tiedä tuntisiko jos löytäisi
vaikka ei koskaan löydä,
on varma
että etsii aina,
kulkee kohti.

Tiina Harjola

Ajatuksia matkoista ja matkan tekemisestä taiteilijan näkökulmasta

Matkanpäästä katsottuna päämäärän tai määränpään visuaalisuus saattaa näyttää samankaltaiselta.

Ero tulee kuitenkin silminnähtäväksi, kun harhapolut itsensä omaan mieleen lähtevät kulkemaan reittejä, joiden ainoana kaavana on säännöttömyyden periaate.

Ei ole väliä onko matkamme pitkä vai lyhyt, lähelle vai kauas. Matkan tekemisen fyysinen muisti toimii mielikuvituksen tilana, joka löytyy meistä jokaisesta.

Muuttuvan ympäristön ja ajatuksen vieraus luo sisäisiä jännitteitä , rajojen ja esteiden henkisiä kilpiä.

Matkalla ihminen on yhtälailla vieras ja läheinen itselleen.

Tila kaaoksen ja järjestyksen välillä on luovuus, joka sulkee sisäänsä ikiaikaiset kysymykset kivusta, kasvusta, rakkaudesta....kuolemasta.

Jokainen työ taiteilijalle on pieni hetki ajatuspolun pitkällä matkalla.Matka jossa taide on pulku lisää ajatuksen merkitystä. Ehkäpä matkan tarkoitus on palauttaa meille meidän tietoisuutemme, elinvoimaisuutemme ja energiamme.

Lopputulos on muisto joka on jäänyt meihin matkanvarrelta.